EN anna vääristyneen vähättelyn vähentää iloani Suomen pronssimitalista jääkiekon MM-kisoissa. Suomi sai vähintäänkin sen mitä ansaitsi, pelin tason vaihdeltua kisoissa luokattomasta hyvään (olematta missään vaiheessa erinomaista) ei luulisi kenenkään voivan olettaa, että Suomi-poika keikkuisi kultajakkaralla, joten pettynyt lausunto pronssiottelun mielekkyydestä (HS, Saku Koivu) tuntui kovin omituiselta. No, omituista oli kyllä Sakun pelaaminenkin illalla, ihan sieltä itsestään - ehkä siinä paistoikin läpi tuo mielipide. Jos suomalainen pelaaja ei enää jaksa syttyä edes Ruotsi-matsissa, alkaa hän varmaan olla kypsä antamaan tietä uusille tulokkaille.

ONNEKSI typerää "hopea on häpeä eikä pronssista enää oikein viitsi edes pelata" -mentaliteettia ei juuri muualta ehtinyt tällä kertaa kuulua, adrenaliinitasoni pysyi suht aisoissa. Sakun lausunto aiheutti ainoastaan sen, että suht fiksuna pitämäni pelaajan pisteet ainakin mun silmissäni romahtivat (mutta tämä tuskin hänen mielenrauhaansa järkyttää).

ON siis hyvä, että joukkueesta nousi esiin nuoria nälkäisiä pelaajia, jotka vielä pelaavat pelaamisen ilosta, heissä on tulevaisuus ja näistä kisoista monet saivat loistavaa kokemusta tulevaisuutta silmällä pitäen. Joukkueen superstarat tuottivat oikeastaan kaikki pettymyksen pelillisesti, mutta onhan se nähty aiemminkin, että loppuviimeksi vastuunkanto ja onnistumiset löytyvätkin ihan muualta kuin niiltä pelaajilta, joista eniten meteliä pidetään.

ILLAN ottelun selostuksessa hauskin kohta oli se, jossa Antsa huusi, että "Nicklas Bäckström laukaisee ja Niklas Bäckström torjuu!" Että anteeks mitä? Kuinkahan usein kentällä molemmissa joukkueissa on samanniminen pelaaja?! Tuskin juurikaan, kuvittelisin - saa oikoa, jos olen väärässä.

ONNEA leijonille, olen ylpeä ja onnellinen!