Ikolan Kaisan blogissa oli hieno sitaatti Satu Silvolta. Siihen kommentoidessa ajattelin, että täytyy tehdä postaus tästä aiheesta omaan blogiinkin, saan laveammin lärpättää. On aina ollut lähellä sydäntä tämäkin asia. Siis se, että ihmiset esittävät olevansa jotain muuta kuin mitä ovat, vetävät jotain roolia.

Mä olen ite ollut sitä mieltä koko aikuisen ikäni (nuorena nyt tulee tietysti haahoiltua ja haettua omaa kantaansa asioihin), että mun täytyy kelvata sellasena kuin mitä olen ja koitan näin ollen hyväksyä myös muut ihmiset sellaisina kuin he ovat.

Kuka pystyy kuoren rakoilematta 24/7 esittämään jotain muuta kuin mitä todellisuudessa on? Lööpeistä päätellen ei kukaan, aina homma repeää jostain kohtaa. Mä luulen, että nämä julkisuus-pellet monasti esittää jotain roolia ja siksi pudotaankin sitten kovaa ja korkealta siinä vaiheessa kun kulissit kaatuu.

Olen mielestäni helppo ihminen: jos mä jotain sanon niin tarkotan sitä kanssa. Jos sanon jotain tekeväni, teen sen kanssa. Jos sanon, etten jotakin tee, en siihen myöskään ryhdy. Jos joku on sitä mieltä, ettei tätä ole helppo käsittää, otan mielelläni kommenttia vastaan.

Kuitenkin toiset ihmiset pyrkivät "tulkitsemaan" sanomisia ja tekemisiä ikäänkuin niissä olisi joku salattu merkitys taustalla. "Se sano sillee, mitähän se tarkotti???"-tyyliin. Miksei voi hyväksyä sitä, että asiat on niinkuin ihminen sanoo? Ehkä ärsyttävyys piileekin juuri siinä suoraviivaisuudessa, sillä toisia ihmisiä tuntuu suorasukaisuus ärsyttävän. Osaltaan varmasti tämä johtuu siitä, että sanon myös ne negatiiviset asiat sitten suoraan, mun mielestä olis epäreilua jättää ne sanomatta jos mielipidettä kysytään - mikäs mielipide se sitten enää on jos kaunistelemaan ruvetaan. Tosin, luojan kiitos, olen oppinut myös hiljaa olemisen jaloa taitoa iän mukana. Vaikeneminen todella on kultaa, on tilanteita joissa suorasukainen palaute ei paranna asioita.

Myös alkoholinkäyttöni on ikuinen äimistelyn aihe. Miksi en juo? Kui et sää juo mittää? Mitä iiskatin liiskattia se kenellekään kuuluu mitä juon, missä ja kuinka paljon? Suomalainen seurustelukulttuuri kuitenkin näyttää olevan sellainen, että viinanjuonti kuuluu siihen niin kiinteästi, että ihminen, joka ILMAN HYVÄÄ SYYTÄ ei juo mitään, on tosi outo. Jos olisi hyvä syy, sairaus tai vast, asia olisi hyväksyttävä. Tähänkin mun on kuitenkin aina vastattava niinkuin asia on, eli että en halua enkä tykkää (pyhäinhäväistys joidenkin mielestä, kai nyt sentään edes saunakaljat...). Niin ja ei, mulla ei ole uskonnollista vakaumusta, joka estäisi alkoholin "nauttimisen". Esitän yleensä vastakysymyksen: miksi joisin? En keksi yhtään järkevää syytä siihen eikä ole kukaan muukaan toistaiseksi keksinyt. Hauskaa osaan pitää ilman viinaakin, en koe olevani "tylsä" ihminen sen vuoksi etten juo.

Olen tyytyväinen elämääni tällaisena, tyytyväineen itseeni tällaisena, onko se niin vaikea käsittää ja hyväksyä? Nauttisivat nurisijatkin omasta elämästään tai laittaisivat sen kuntoon jos se ei ole nautittavaa.

Elämä on ihanaa! En ole saanut elämältä sitä, mitä odotin, vaan paljon enemmän.