Tästä on jo vuosia mutta muistan sen kuin viime viikon torstain koska silloin oivalsin jotain elämistä suurempaa: sen, että en käytä aivojani vaan olen tapojeni orja. Tapahtui seuraavaa:

Tein tuolloin vielä kolmivuorotyötä jolla oli tarkoitus (toi loppu on sisäpiirin vitsi joillekin jotka ehkä ymmärtää). Lähdettyäni yövuoroon soitti silloinen avo- nykyinen aviomieheni, että sähköt meni kotoa naps vaan. Hätäkös meillä, silloin ei lasta ei lammasta, kaksi aikuista ihmistä aina pärjää. Ainoa asia mikä huoletti tietysti pakastin.

Soitto sähkölaitokselle paljasti, että viasta tulisi pitkähkö: alueella jossa asuimme oli räjähtänyt sellainen jakelumuuntamo tai mikä sen pömpelin nimi nyt sitten virallisesti ikinä onkaan. (Myöhemmin sitten selvisi, että räjähdyksen oli aiheuttanut hiiri joka oli kyllästynyt elämäänsä.) Yö meni töissä ja aamulla sitten palailin jonkin verran väsyneessä tilassa kotokulmille. Ja silloin huomasin sen mistä jo aiemmin puhuin:

Asuimme kerrostalossa vielä tuohon aikaan joten ensimmäinen tehtävä kotiin päästäkseni oli avata rappukäytävän ovi. Napakka riuhtaisu ja naks - olkapää rusahti ilkeästi kun ovi olikin lukossa - eihän sähkölukko aukea kun ei ole sähköä.

Eipä hätiä, avain-käteen-ota ja mekaanisesti sisään, puolihuolimaton sivuaskel valokatkaisijalle - kukas sitä nyt pimeään rappukäytävään lähtisi sohraamaan - jaa, mutta eiväthän valot toimi kun ei ole sitä sähköä. Asuimme ylimmässä kerroksessa joten seuraava ajatus oli, että eipä tässä isompaa murhetta tästä pimeydestä tule, rappukäytävän katossa on kattoikkuna joka valaisee kotioven niin että sisään näkee mennä. Raahustus hissille, napin painallus ja odotus - miksei mitään tapahdu... NO EI KAI mitään tapahdu kun ei ole sitä saaplarin sähköä.

Siispä pilkkopimeisiin rappusiin hapuilemaan kohti neljättä kerrosta (tämä tapahtui siis aikaan ENNEN kännyköitä, sellainenkin aika on ollut, hyvät lapsukaiset, joten kännyn näytössä valoa pitämällä tästä ei selvinnyt). Kolmannessa alkoi päivä kajastaa onneksi siitä kattoikkunasta ja loppumatka sujuikin sukkelaan.

Sisään ja pakastimen olotilaa ihmettelemään. Oli talvi joten alkoi arpapeli siitä, siirränkö pakasteet parvekkeelle vai tuleeko sähkö sen verran nopeasti takaisin, että sulamista ei ehdi tapahtua. Odottelenpa tässä valveilla tovin ja menen sitten vasta tovin kuluttua nukkumaan, jos vaikka sähköt palautuisivat. Keitänpä kupposen kahvia ja katson vähän televisiota odottaessa. Ai niin, eihän se onnistu kun ei ole tuota sähkönpuolta.

Sitten tuli se viimeinen älynvälähdys: kun ei kahvinkeitin toimi niin KEITÄNPÄ KUPILLISEN PIKAKAHVIA MIKROSSA. Siinä vaiheessa kun tajusin tämän ajatuksen älyttömyyden heitin pyyhkeen kehään ja lähdin nukkumaan - meni syteen tai saveen niin nyt on paras pistää varpaat sojottamaan taivasta kohden ja lakata "ajattelemasta" yhtään mitään.

Miten yhdestä päästä voi tulla tällainen joukko älyvapaita ajatuksia ihan muutaman minuutin sisään!